13. näytös

Joulu sai minut muistelemaan niitä yhteisiä jouluja, jotka vietin puolisoni kanssa. Ensimmäisenä jouluna vietimme aikamme omien vanhempiemme luona. Minä siis omilla vanhemmillani jouluaattona ja hän omillaan. Kumpikin olisi halunnut viettää joulun yhdessä, mutta ratkaisua ei tuntunut löytyvän.

Toinen yhteinen joulu vietettiin kierrellen kyläpaikkoja. Kävimme sekä minun että puolisoni vanhemmilla ja jälleen kumpikaan ei ollut tyytyväinen jouluun. Tällä kertaa aiheesta saatiin aikaan suuri riita, jonka jälkeen aattoilta oli peruuttamattomasti pilalla. Minä vetäydyin nukkumaan niin pian kuin mahdollista.

Kolmas ja viimeinen yhteinen joulu oli laskettu sillä tavalla, että me viettäisimme joulun kahden. Ensin oli puhe, että varaisimme mökin ja menisimme sinne kahdestaan. Viettäisimme joulun jossain muualla, ilman muiden ihmisten häiriöitä. Mökkiä ei tietenkään varattu, koska se asia jäi puolisoni hoidettavaksi. Niin ollen me vietimme jouluaaton puolisoni sisarella jouluaterian osalta ja kummityttömme luona lahjojen jaon ajan. Kotiin päästessämme oli riita taas valmis. Koira oli saanut hellan levyn päälle ja tietenkin levy hehkui jo punaisena siinä vaiheessa, kun pääsimme sitä sammuttamaan.

Noista jouluista jäi ahdistava tunnelma. Jokaisen aattoillan päätteeksi mies veti kaiken viinan, minkä kotoa löysin omaan suuhunsa. Tuon viinan voimalla hän jaksoi toistuvasti huomautella siitä, etten minä oikeastaan tehnyt mitään meidän yhteisen joulumme hyväksi. Kun huomautin hänelle, että minä olin hankkinut kaikki ne lahjat, joita yhteisesti olimme muille antaneet, hän suuttui täydellisesti ja alkoi huudon siitä, että hän maksaa asumisen. Jälleen kerran olimme siinä, että talo oli hänen, kaikki omaisuus oli hänen ja minä olin hänen omaisuuttaan, jota hän saa kohdella kuten tahtoo.

Kuinka kammottavaa onkaan mennä jouluyönä nukkumaan siten, että itkee omaa ahdistustaan. Sellaista ahdistusta, joka ei helpota itkulla.

12. näytös

Tuskaa on vaikea käsitellä vieläkään. Aikaa on kulunut siitä, kun istuin omakotitalon ulkosaunassa puukko kädessä ja mietin lopullista ratkaisua. Sitä ei kuitenkaan tullut. Jostain syystä minä valitsin sen tien, jolla kipua ja tuskaa on edessä lisää.

Tuona kesänä, joka meni isyystestin tuloksia odotellessa, minä olin töissä maanrakennuksen parissa. Olin opiskeluihini leipääntynyt, omaan elämääni lopullisen kyllästynyt ja halusin saada edes jotain positiivista käteeni. Vaikka vain palkkanauhan joka toinen perjantai. Kunhan jokin elämässäni muuttuisi positiiviseksi, edes hetkeksi.

Oli eräs elämäni parhaista päätöksistä viettää kesä tekemällä työtä täysin omasta alastani poikkeavassa paikassa. Fyysinen työ piti minut tarpeeksi väsyneenä, etten jaksanut kotona edes keskustella mistään. Pitkät työpäivät, parhaimmillaan 06 - 04 eli 22h, pitivät huolen siitä, että tilin saldokin pysyi plussalla koko ajan. Kerrankin perheessäni oli raha-asioissa se tilanne, etten ollut millään tasolla riippuvainen puolisoni rahoista. Minun ei tarvinnut kertaakaan pyytää, että hän lainaisi minulle jonkin laskun maksuun rahat viikoksi. Minä maksoin omat laskuni sekä osan yhteisen kodin laskuista. Hoidin suurimman osan yhteisistä ruokaostoksista ja vielä oman autoni kulut, vaikka autoa käytimme molemmat.

Tuona kesänä minä sain kaksi erittäin hyvää ystävää. Toinen heistä oli samassa tehtävässä kuin minä alkukesän. Yhdessä tuumin pidimme työaikana hauskaa heittämällä päättömiä juttuja ja kävimme toisinaan kahvilla, jos tauot osuivat yksiin. Puhuimme paljon hänen perheestään ja minun tilanteestani. Toinen ystävä on minua muutamia vuosia nuorempi nainen. Hänen kanssaan juttumme olivat alusta asti sangen päättömällä tasolla. Koin syvää sielunyhteyttä heihin kumpaankin. Molempiin pidän yhteyttä edelleen.

Kesän aikana kerroin kotiasioistani molemmille uusille ystävilleni. He näkivät ja kuulivat sen, kun puolisoni oli ollut jälleen kerran rakastavalla tuulellaan ja minä tuskaisesti onnuin työmaalla. Puolisoni oli estänyt minua lähtemästä pois sillä, että oli kaatanut minut lattialle, vääntäen samalla nilkan jälleen kerran. Muistona tuosta yhteenotosta minulla oli myös useampia mustelmia käsissä ja jaloissa. Silti minä en suostunut tekemään rikosilmoitusta poliisille. Minä opin yhdestä kerrasta sen, että poliisin ainoa neuvo minulle on: "Sinun kannattaisi mennä jonnekin muualle."

Minne minä olisin silloin mennyt, omasta kodistani?

IV väliaika

Kiitos kaikille kommenteista.

Olen huomannut, että ajatusten jäsentäminen ymmärrettäviksi lauseiksi vie aikansa. Näitä ajatuksia minä olen oman pääni sisällä ehtinyt hautoa jo pari vuotta. Itse asiassa aika tarkkaan sen kaksi vuotta olen käynyt itsekseni läpi omaa avioeroprosessiani ja silti, kuten näette, se ei ole valmis. Ero on voimassa, ex-puolisoni ei tiedä, missä olen tai mitä teen. Minäkään en tiedä hänen menemisistään tai tulemisistaan sen enempää, joskus ystäväni kertovat, jos sattumalta saavat tietoa.

Niille teistä, joilla eroprosessi on menossa tai mietintä siitä, onko vika aina minussa, sanon vain sen, ettei mikään oikeuta toista ihmistä henkiseen tai fyysiseen väkivaltaan. Siihen ei oikeuta edes sairaus. Oman ex-puolisoni kohdalla olen päätynyt siihen, että hän on narsisti. Myöhemmät tiedot hänen käytöksestään ovat varmistaneet asian ainakin minulle. Virallisestihan en tietenkään nimittele ex-puolisoani mistään. Hän on minulle menneisyys, jota ravistelen tämän blogin kautta lopullisesti irti.

Oletettavasti blogini vaikenee nyt hetkeksi, ehkä koko joulun ajaksi. Näin ollen toivotan kaikille teistä lukijoista rauhallista ja siunattua joulun aikaa. Siunausta toivotetaan nykyään turhan harvoin, käsittäköön jokainen sen kuten haluaa tässä tapauksessa.

11. näytös

Isyystestistä tuli yksi suurimmista koettelemuksista minun elämässäni. Siihen asti olin saattanut elää lapsellisessa ja naiivissa uskossani, ettei puolisoni pettänyt minua, vaan oli kyse pelkästä mustasukkaisuudesta minun osaltani. Isyystestikutsu vei pois kaiken epävarmuuden. Puolisoni mukaan ei ollut mitenkään varmaa, että hän oli kyseisen naisen kanssa mitään tehnyt. Sen verran hän muisti, että oli kyllä samasta sängystä herännyt, mutta tuolloin kumpikaan ei ollut varma, oliko yöllä tapahtunut mitään. Molemmat siis olivat olleet umpihumalassa. Minulle se ei ole selitys.

Tuosta testikutsusta lähtien minun hermoni ovat aina kiristyneet, kun näen tuoreita äitejä työntelemässä lastenvaunuja pitkin jalkakäytävää. Syystä tai toisesta se puhdas vahingoittamisenhalu edelleenkin toisinaan nostaa rumaa päätänsä, kun näen lastenvaunuja työntävän naisen. Se on järjetön halu, jonka onneksi pystyn vaivattomasti tukahduttamaan, mutta se muistuttaa minua siitä kipeästä hetkestä, jolloin minulta vietiin usko rakkauteen.

Isyystestin tulosten saaminen vie aikaa. Sinä aikana kotona vallitsi kylmä sota. Rautaesirippu oli laskeutunut minun ja puolisoni välille, eikä sitä enää käynyt nostaminen. Molemmat toimivat kuin suhde olisi ollut normaali ja asiat tavallisesti. Useina iltoina minä makasin omalla reunallani sänkyä ja mietin, kuinka yksin ihminen voi avioliitossa olla. Epäilen, ettei paljoakaan sitä enempää. Puolisoni meni ja tuli, kuten yleensäkin, odotti valmista pöytää ja iloista kotia. Valmiiseen pöytään hän usein istuikin, mutta ilmapiiri oli hyytävä. Yksikin vääränlainen katse tai sana sai minut lukkoon. Usein se lukittautuminen johti minut istumaan yksin ulkosaunan lauteille miettimään, miten tuskan saa loppumaan.

Niin, minä mietin itsemurhaa noina päivinä.