11. näytös

Isyystestistä tuli yksi suurimmista koettelemuksista minun elämässäni. Siihen asti olin saattanut elää lapsellisessa ja naiivissa uskossani, ettei puolisoni pettänyt minua, vaan oli kyse pelkästä mustasukkaisuudesta minun osaltani. Isyystestikutsu vei pois kaiken epävarmuuden. Puolisoni mukaan ei ollut mitenkään varmaa, että hän oli kyseisen naisen kanssa mitään tehnyt. Sen verran hän muisti, että oli kyllä samasta sängystä herännyt, mutta tuolloin kumpikaan ei ollut varma, oliko yöllä tapahtunut mitään. Molemmat siis olivat olleet umpihumalassa. Minulle se ei ole selitys.

Tuosta testikutsusta lähtien minun hermoni ovat aina kiristyneet, kun näen tuoreita äitejä työntelemässä lastenvaunuja pitkin jalkakäytävää. Syystä tai toisesta se puhdas vahingoittamisenhalu edelleenkin toisinaan nostaa rumaa päätänsä, kun näen lastenvaunuja työntävän naisen. Se on järjetön halu, jonka onneksi pystyn vaivattomasti tukahduttamaan, mutta se muistuttaa minua siitä kipeästä hetkestä, jolloin minulta vietiin usko rakkauteen.

Isyystestin tulosten saaminen vie aikaa. Sinä aikana kotona vallitsi kylmä sota. Rautaesirippu oli laskeutunut minun ja puolisoni välille, eikä sitä enää käynyt nostaminen. Molemmat toimivat kuin suhde olisi ollut normaali ja asiat tavallisesti. Useina iltoina minä makasin omalla reunallani sänkyä ja mietin, kuinka yksin ihminen voi avioliitossa olla. Epäilen, ettei paljoakaan sitä enempää. Puolisoni meni ja tuli, kuten yleensäkin, odotti valmista pöytää ja iloista kotia. Valmiiseen pöytään hän usein istuikin, mutta ilmapiiri oli hyytävä. Yksikin vääränlainen katse tai sana sai minut lukkoon. Usein se lukittautuminen johti minut istumaan yksin ulkosaunan lauteille miettimään, miten tuskan saa loppumaan.

Niin, minä mietin itsemurhaa noina päivinä.