6. näytös

Ensimmäisen riidan jälkeen elämä asettui tasaiseen arkeen. Molemmat tekivät omia töitään, puolisoni työpaikalla ja minä opiskellen. Puolisoni vähensi juomista joksikin aikaa, mutta muutos ei ollut sen pysyvämpi kuin on jää tuulilasissa. Pintaa ei tarvinnut raapaista kuin hieman ja sama käytös alkoi taas pyrkiä esiin. Toistuvasti kävimme keskustelua asiasta. Minä yritin kertoa puolisolleni, kuinka hänen käytöksensä tuntuu minusta pahalta. Puolisoni puolestaan huusi minulle naama punaisena, kuinka hänen asiansa eivät kuulu minulle. Hänen täytyi mielestään saada tehdä juuri niin kuin hän itse haluaa, kaikissa asioissa.

Suurin osa kommunikoinnista tuntui olevan huutamista. Niinpä minä hautasin oman huonon oloni ja annoin asioiden kehittyä omalla painollaan. Ehkäpä minä ajattelin, että puolisoni huomaisi sen, että minä yritän suhtautua asioihin aikuismaisesti. Luulin, että häntä kiinnostaisi, miksi minä en enää huomauttele hänen menemisistään ja tulemisistaan, vaan annan hänelle mahdollisuuden omaan elämään avioliiton sisällä. Toki minä asuin kaukana puolisostani ensimmäiset puoli vuotta avioliitosta, mutta se ei minusta oikeuttanut pitämään yhteistä kotiamme ryyppyluolana. Enkä minä tuolloin vielä edes tiennyt, että pahin on vasta tulossa. Minä en osannut aavistaakaan, mitä kaikkea tapahtui yhteisen kotimme katon alla, meidän aviovuoteessamme. Jos olisin tiennyt, millainen käytös oli puolisoni mielestä hänen omaa elämäänsä, en olisi koskaan naimisiin asti hänen kanssaan päätynyt.

Puolisoni halusi kuitenkin, että jätämme ehkäisyn ja annamme mahdollisuuden yhteisen lapsen syntymälle. Minä olin tietenkin iloinen asiasta. Perhe on minulle harvinaisen tärkeä ja suorastaan pyhä asia, joten halusin mahdollisten lasten syntyvän avioliittoon. Opiskeluni olivat loppusuoralla ja tuntui, että yhteiselämä alkaa tasaantua tiettyihin uomiinsa. Niinpä minä suostuin puolisoni ehdotukseen ja jätin ehkäisyn. Se oli virhe. Onneksi se virhe ei kuitenkaan kostautunut minulle liian kalliisti, viattoman lapsen muodossa.