18. näytös

Avioliitto-helvettini oli valmis. Kuljin kuin unessa, siinä painajaisessa, jossa ei pääse juoksemaan karkuun takana ujeltavalta junalta. Kuitenkin minä yritin juosta ja pitää yllä kulissia avioliitosta, jossa asiat ovat paranemaan päin. En nalkuttanut puolisoni tekemisistä tai tekemättä jättämisistä kuten aiemmin. Annoin hänelle lisää vapautta, jotta hänen ei tarvitsisi purkaa raivoaan kotona minuun. Yritin kohdella hänen ystäviään ystävällisemmin, vaikka he olivatkin peitelleet ja salailleet puolisoni tekemisiä minulta. Minä yritin pelastaa avioliittoni rippeitä keinolla millä hyvänsä.

Puolisoni viihtyi edelleen baareissa. Omien puheidensa mukaan hänellä piti olla oikeus jatkaa omaa elämäänsä, kuten ennen avioliittoakin. Hänen mielestään oli vain oikein, että hän vietti viikonloput ystäviensä kanssa juhlimalla, kun viikot menivät raskaissa töissä. Kotielämällä ei ollut kovastikaan väliä, kunhan minä järjestin hänelle ruuan pöytään, siivosin ja hoidin koiran ulkoilutuksen ja ruokinnan silloin, kun hän oli poissa. Koira kuului puolisolleni. Hän oli sen maksanut ja halunnut, ja pääosin hän hoitikin itse sen. Koira ei oppinut edes käytöstapoja. Jos yritin puuttua koiran kouluttamiseen, sain vihaisia sanoja siitä, että minulla ei ollut mitään oikeutta puuttua hänen koirankoulutukseensa. En siis puuttunut siihenkään. Koiran ulkoiluttajaksi kelpasin kuitenkin silloin, kun puolisoni oli viettämässä viikonloppua jossain muualla. Ei minun sieluni antanut myöten jättää viatonta eläintä sisälle jalat ristissä odottamaan, milloin isäntä tulee kotiin.

Avioliittoni viimeisenä kesänä minä vihdoin tajusin tämän. Minä olin puolisolleni pelkästään oman käden korvike, koiran ulkoiluttaja ja piika. Epäilemättä hänestä oli mukavaa, kun kotona oli siivottu, laitettu ruuat ja koirakin oli ulkoilutettu. Vielä mukavampaa hänestä oli se, että aina halutessaan hän sai seksiä. Suostuin jopa hänen mielikseen kokeilemaan monia asioita, joita en itse olisi välttämättä halunnut. Hän siis sai kaiken, mitä halusi. Vain sitä hän ei saanut, että minä olisin antanut hänelle anteeksi. Minä en vain pystynyt siihen kaiken jälkeen. Katkera hiljaisuus oli hänelle paljon vaikeampi paikka kuin raivostunut huutomyrsky. Minä vain olin jo liian turtunut siinä vaiheessa. Minä aloin jo valmistautua henkisesti siihen väistämättömään kohtaaloni.

"Sinä lupasit avioliittoon vihittäessä antaa anteeksi ja rakastaa niin hyvinä
kuin huonoinakin aikoina. Sinä lupasit!"

Minä olin tarkoittanut jokaista sanaani, jonka avioliittoon vihkimisen yhteydessä sanoin. Minä tahdoin. Tahdoin rakastaa, uskoa, luottaa ja kestää. Puolisoni tahtoi vain kuulla minulta sen, että minä tahdoin, käyttääkseen sitä noilla sanoilla minua vastaan. Hän oli mielestään oikeutettu saamaan anteeksi, koska minä olin niin luvannut. Hän vain ei ollut ymmärtänyt, että ihmiselle ei voi tehdä mitä vain.

17. näytös

Raskauteni mentyä kesken olin ymmärrettävästi maassa. Salasin kuitenkin puolisoltani tilanteen. En halunnut hänen syyttävän asiasta minua, kuten hän minun oletukseni mukaan olisi tilanteessa tehnyt. Tilanteen seurauksena minä kuitenkin sulkeuduin vielä enemmän. Ystäväni ihmettelivät, kun entinen persoonani oli hävinnyt. Eräs ystäväni jopa totesi, että aiemmin minulle ei olisi voinut kommentoida asioita siihen sävyyn kuin nyt, saamatta selkäsaunaa. Minä olin vain väsynyt ja surullinen, ja ihmiset huomasivat sen.

En puhunut asiasta kenellekään. Suljin oman tunne-elämäni niin kovaan kuoreen kuin pystyin. Ajattelin, että ennemmin eläisin tunteettomana kuin jatkuvan itkuisena. Puolisoni oli vihdoin onnistunut murtamaan minun viimeiset muurini ja piti minua hallinnassaan pelon avulla. Minä en uskaltanut lähteä. Pelkäsin yksin jäämistä, omaa avuttomuuttani ja sitä, että asiat tulisivat julki. Se kuva, jota olin avioliitostani ulospäin rakentanut, ei kuitenkaan ollut niin vahva ja virheetön kuin oletin. Monet ystäväni ja sukulaiseni näkivät, miten minä muutuin hiljaiseksi ja sulkeutuneeksi. Minä vain en osannut pyytää apua, vielä vähemmän olisin osannut ottaa tarjottua apua vastaan. Oli helpompaa pitää asiat sisällään ja odottaa.

Miltei joka ilta minä vajosin omaan itsesääliini ja surkeuteeni. Puolisoni mielestä lohduttamista oli tiukka ote hartioista, ravistelu ja huuto: "Koeta nyt saatana lopettaa tuo itkeminen!" Suruni kääntyi monta kertaa hysteerisen itkun puolelle lohduttamisen seurauksena. Minä olin elänyt yli omien voimieni henkisesti, enkä löytänyt omaa ulospääsyä.