20. näytös
Olin pakannut tavarani raivon vallassa ja poistunut yhteisestä kodistamme. Sillä hetkellä minä lopultakin ymmärsin, ettei avioliittoni tulisi koskaan toimimaan tämän ihmisen kanssa. Vanhemmilleni kerroin vain, että minulla oli puolisoni kanssa ongelmia ja minä tarvitsin hetkeksi välimatkaa. Äitini kohotteli minulle kulmiaan, muttei vaatinut selityksiä.
Viikon verran olin asunut vanhemmillani, kun isoäitini yllättäen kuoli. Olin tuon viikon ajan miettinyt, miten ottaisin puheeksi sen, että minä ja puolisoni emme enää palaa yhteen. Isoäidin kuolema laukaisi minussa jotain. Isoäiti oli ollut se ainoa ihminen, jolle en olisi hennonnut kertoa, ettei hän tule näkemään ensimmäistä lapsenlapsen lastaan vieläkään, vaikka hänellä oli ikää jo miltei 90 vuotta. Sen vuoksi minä yritin esittää, että kaikki oli vielä kunnossa ja minä vain olin viettämässä aikaa vanhemmillani. Ehkä hän kuitenkin näki kaikesta, etteivät asiat olleet kunnossa. Isoäitini kuolema kuitenkin vapautti minut kertomaan kaikille, että olen eroamassa.
Oli varmasti huono ajatus romahduttaa kaikki rakenteet kerralla ympäriltään.
Minä soitin puolisolleni samana päivänä, kun isoäiti oli kuollut. Ilmoitin, että hänen olisi osallistuttava hautajaisiin, halusi hän tai ei. Yllättäen hän ei protestoinut asiaa suuremmin, ilmoitti tulevansa paikalle. Käskin häntä sitä ennen jo hakemaan käsiinsä avioerohakemuksen, jotta voisin samalla täyttää sen omalta osaltani. Senkin puolisoni lupasi hoitaa. Tässä käsittämättömässä vahvuuden puuskassa minä otin asiakseni tukea isääni, joka oli nyt menettänyt äitinsä. Istuin monta iltaa kuunnellen isäni humalassa tekemiä vuodatuksia siitä, olisiko mitään voinut tehdä. Kerta toisensa jälkeen hän toisti, ettei kukaan olisi voinut etukäteen tietää, mitä tulisi tapahtumaan. Kerta toisensa jälkeen hän vakuutteli itselleen, ettei hänen äitinsä, minun isoäitini kuolema ollut hänen syytään.
Siinä päättyi minun elämässäni kerralla monta aikakautta.
posted by Anybody @ 09:03
7 Comments:
Hei
onko tosiaan niin, että vasta miehesi kiinnijääminen salasuhteesta sai sinut ottamaan ja lähtemään? Eivätkö henkinen ja fyysinen väkivalta loukanneet sinua kylliksi? Pakko tunnustaa- vaikea ymmärtää.
T: Raija
Raija, sellainen ei ymmärrä, joka ei sitä ole kokenut. Jotta henkilö pystyy lähtemään tuollaisesta suhteesta, se vaatii aikaa. Jos tässä uskallan mitään päätelmiä tehdä, kyse ei ollut salasuhteesta vain. Kyse oli siitä, että mitta tuli täyteen ja aika oli kypsä.
Minä kypsyttelin suhteen päättymistä vuosia. Ensiksi meni pari vuotta siihen, että ajattelin, että suhteen on pakko päättyä, mutta hyvinä aikoina rakastin sydämeni pohjasta enkä halunnut lähteä. Sitten yritin lähteä, mutta mieheni onnistui puhumaan minut ympäri. Siitä meni vielä 1,5 vuotta ennen kuin lopetin suhteen.
Raija..
On varmasti vaikea ymmärtää. Kysehän on osittain ollut siitä, miten taitavasti toinen vierittää syytä minun niskaani ja miten auliisti olen ollut valmis sitä syytä kantamaan. Syyllisyys on mahtava voima, kun sitä käytetään aseena toista ihmistä vastaan.
Toki silmäni aukenivat puolisoni suhteen jo aikaisemmin, mutta tietyt opitut käyttäytymismallit, haluttomuus todeta epäonnistuneensa ja lopultakin hylätyksi tulemisen ja yksin jäämisen pelko olivat kovempia voimia kuin pelko lyödyksi tulemisesta. Lyöntien kanssa kun oppii elämään aika nopeasti kuitenkin. Niissä ei tule yllätyksiä. Puolisoni tietenkin jokaisen lyönnin jälkeen pyysi oikeaoppisesti anteeksi ja vakuutti, ettei tilanne tule toistumaan. Minä halusin välttää niitä tilanteita, joten yritin olla provosoimatta. Toisesta ihmisestä, etenkin itselle rakkaasta, haluaa uskoa hyvää. Hänen muutosvoimaansa haluaa uskoa.
Anonyymi on selkeästi elänyt samantyyppisessä suhteessa ja näkee sisäpuolen siitä. Jos joku ystävistäni olisi tullut aikanaan valittamaan, että hänen puolisonsa on väkivaltainen, olisin varmasti kehottanut häntä lähtemään. Omalla kohdallaan sen päätöksen toteuttaminen vain oli hirvittävän paljon vaikeampaa.
Rankkaa luettavaa, voimia sinulle anybody.
Itse elän salasuhteessa ja ero on käynyt mielessä. Väkivaltaa meillä ei ole, viinaa kylläkin ja kuivettumassa olevan liitto. Suhteiden lopettamiset ja ratkaisut ovat jokaisen henkilökohtaisia juttuja, ja kuten sinäkin olet kokenut, vaikeita. On niin helppoa sanoa muille, että tee näin, ei vain ole helppoa kun ratkaisun joutuu tekemään itse.
Milli..
Suhteen lopettaminen, oli se millainen tahansa, on aina suuri päätös, joka vaikuttaa moniin asioihin. On vaikeaa nähdä, miksi itse saattaa roikkua huonossa suhteessa kauan ja kiusata itseään. Rakkaus on kuitenkin sokeaa. En haluaisi moralisoida ketään, mutta toisten ihmisten loukkaaminen on aina väärin. Tulee se suhteen muodossa tai nyrkin iskuna kasvoihin.
Hei,
yhdyn kommentteihinne siitä miten vaikeaa on irtautua väkivaltaisesta suhteesta. Loputtomiin jaksaa ymmärtää ja miettiä onko syy sittenkin vain minussa, kuvittelenko vaan... Anybodyn tarina on paljolti samankaltainen kuin omani, vaikka väkivalta olikin enemmän henkistä satunnaisia fyysisiä "purkauksia" lukuunottamatta, avainsanoina välinpitämättömyys, valehtelu, pettäminen, juominen...Pahenemaan päin olisi varmasti mennyt jos olisin jäänyt. Eron jälkeen oli vielä pari kuukautta ihan järjetön ikävä ja halu palata takaisin yhteen: jos yrittäisin nyt ymmärtää häntä paremmin enkä nalkuttaisi menemisistä ja tulemisista niin paljon...uskomatonta miten voikin olla niin sokea ja toisaalta myös voimaton aloittamaan omaa elämää täysin tyhjän päältä, jolloin paluu vanhaan tuntuu valheellisesti helpommalta vaihtoehdolta.
Onneksi tunteet kuolivat pikkuhiljaa ja lopulta kokonaan. Enää en tunne exääni kohtaan kuin sääliä, edes vihaamaan en häntä pysty. Kai se olisi turhaa energian haaskaustakin... Mutta tästä on aikaa jo kohta kolme vuotta, ja asiat paremmalla mallilla. Mielestäni kaikista tärkein väkivaltaisesta puolisosta kärsivälle olisi tiivis tukiverkko: ystävät tai perhe, jotka tulevat väliin siinä vaiheessa kun omat voimat ei enää riitä ja kiskoo pois sieltä pohjalta. Koskaan ei saisi häpeän antaa ottaa yliotetta, vaan pyrkiä olemaan rehellinen itselleen ja myös niille jotka välittää, ja uskaltaa oikeasti pyytää apua. Vaikeaa se on tietysti, kun itsetunto on murskattu ja kaikelta viety pohja :( Jaksamisia!
Hei,
yhdyn kommentteihinne siitä miten vaikeaa on irtautua väkivaltaisesta suhteesta. Loputtomiin jaksaa ymmärtää ja miettiä onko syy sittenkin vain minussa, kuvittelenko vaan... Anybodyn tarina on paljolti samankaltainen kuin omani, vaikka väkivalta olikin enemmän henkistä satunnaisia fyysisiä "purkauksia" lukuunottamatta, avainsanoina välinpitämättömyys, valehtelu, pettäminen, juominen...Pahenemaan päin olisi varmasti mennyt jos olisin jäänyt. Eron jälkeen oli vielä pari kuukautta ihan järjetön ikävä ja halu palata takaisin yhteen: jos yrittäisin nyt ymmärtää häntä paremmin enkä nalkuttaisi menemisistä ja tulemisista niin paljon...uskomatonta miten voikin olla niin sokea ja toisaalta myös voimaton aloittamaan omaa elämää täysin tyhjän päältä, jolloin paluu vanhaan tuntuu valheellisesti helpommalta vaihtoehdolta.
Onneksi tunteet kuolivat pikkuhiljaa ja lopulta kokonaan. Enää en tunne exääni kohtaan kuin sääliä, edes vihaamaan en häntä pysty. Kai se olisi turhaa energian haaskaustakin... Mutta tästä on aikaa jo kohta kolme vuotta, ja asiat paremmalla mallilla. Mielestäni kaikista tärkein väkivaltaisesta puolisosta kärsivälle olisi tiivis tukiverkko: ystävät tai perhe, jotka tulevat väliin siinä vaiheessa kun omat voimat ei enää riitä ja kiskoo pois sieltä pohjalta. Koskaan ei saisi häpeän antaa ottaa yliotetta, vaan pyrkiä olemaan rehellinen itselleen ja myös niille jotka välittää, ja uskaltaa oikeasti pyytää apua. Vaikeaa se on tietysti, kun itsetunto on murskattu ja kaikelta viety pohja :( Jaksamisia!
Lähetä kommentti
<< Home