17. näytös

Raskauteni mentyä kesken olin ymmärrettävästi maassa. Salasin kuitenkin puolisoltani tilanteen. En halunnut hänen syyttävän asiasta minua, kuten hän minun oletukseni mukaan olisi tilanteessa tehnyt. Tilanteen seurauksena minä kuitenkin sulkeuduin vielä enemmän. Ystäväni ihmettelivät, kun entinen persoonani oli hävinnyt. Eräs ystäväni jopa totesi, että aiemmin minulle ei olisi voinut kommentoida asioita siihen sävyyn kuin nyt, saamatta selkäsaunaa. Minä olin vain väsynyt ja surullinen, ja ihmiset huomasivat sen.

En puhunut asiasta kenellekään. Suljin oman tunne-elämäni niin kovaan kuoreen kuin pystyin. Ajattelin, että ennemmin eläisin tunteettomana kuin jatkuvan itkuisena. Puolisoni oli vihdoin onnistunut murtamaan minun viimeiset muurini ja piti minua hallinnassaan pelon avulla. Minä en uskaltanut lähteä. Pelkäsin yksin jäämistä, omaa avuttomuuttani ja sitä, että asiat tulisivat julki. Se kuva, jota olin avioliitostani ulospäin rakentanut, ei kuitenkaan ollut niin vahva ja virheetön kuin oletin. Monet ystäväni ja sukulaiseni näkivät, miten minä muutuin hiljaiseksi ja sulkeutuneeksi. Minä vain en osannut pyytää apua, vielä vähemmän olisin osannut ottaa tarjottua apua vastaan. Oli helpompaa pitää asiat sisällään ja odottaa.

Miltei joka ilta minä vajosin omaan itsesääliini ja surkeuteeni. Puolisoni mielestä lohduttamista oli tiukka ote hartioista, ravistelu ja huuto: "Koeta nyt saatana lopettaa tuo itkeminen!" Suruni kääntyi monta kertaa hysteerisen itkun puolelle lohduttamisen seurauksena. Minä olin elänyt yli omien voimieni henkisesti, enkä löytänyt omaa ulospääsyä.