Kun puolisoni selvisi humalastaan, hän oli pahoillaan tapahtuneesta. Kävimme pitkän keskustelun siitä, miksi asiat menivät siihen pisteeseen. Hänen perustelunsa olivat pitkiä, epäloogisia, mutta lopulta vakuuttivat minut siitä, ettei tapaus tule toistumaan. Pääasiallinen perustelu puolisollani oli se, ettei hän humalassa ollut hallinnut itseään, eikä ollut tarkoittanut asioiden karkaavan sillä tavalla kädestä.
Elämä tasaantui, muuttui jopa miellyttäväksi joksikin aikaa. Puolisoni oli selvästikin tapahtuneesta pahoillaan ja vähensi alkoholin käyttöä tuntuvasti. Minusta tuntui siltä, että vihdoinkin avioliittomme oli sellaisessa mallissa, kuin pitkän ihmissuhteen tulee ollakin. Toki edelleen meillä oli omat ristiriitamme ja mielipide-eromme, mutta nyt niistä ei huudettu. Vaikutti suorastaan siltä, että molemmat meistä aikuistuivat ihmissuhde asioissa jonkin verran yöllisen pieksemisen jälkeen. Tosin minä olin varovaisempi puolisoni seurassa, välttääkseni konfliktien kärjistymisen.
Turhaan yritin.
Seuraava konflikti jatkui siitä, mihin edellinen oli päättynyt. Samaa järjetöntä huutamista, huorittelua ja lisää kuristusotteita. Lisää mustelmia, ruhjeita ja naarmuja. Vielä huonompi itsetunto ja olematon itsekunnioitus lopullisesti palasina. Puolisoni ei seuraavana aamuna muistanut tapahtuneesta mitään.
Näillä paikkeilla minä ehdotin puolisolleni, että hän hakeutuisi jonkun ammatti-ihmisen luo puhumaan asiasta. Osittain tämä johtui siitä, että olin tämän riehumisen aikana soittanut paikalle poliisit, joiden mukana tuli sosiaalityöntekijä jutellakseen minun kanssani. Heidän ratkaisunsa olisi ollut se, että minun olisi pitänyt lähteä heti jonnekin muualle yöksi ja puolisoni pitäisi hankkia ammattiapua. Minä siis ehdotin asiaa, saaden siitä aikaan suuren riidan selvinpäin. Puolisoni ei ymmärtänyt, etten pitänyt häntä suinkaan hulluna, vaan väkivaltaisena. Minä toivoin hänen hankkivan siihen apua.
Sen jälkeen minusta tuntuu, että meidän keskusteluyhteytemme katkesi pitkäksi aikaa.
