V väliaika

Jälleen on aika istua hiljaa ja miettiä. Kevät laittaa sormet syyhyämään muiden askareiden pariin, vaikka kevät myös tuo eron miettimisen lähemmäksi.

Kiitos kaikille teille, jotka olette kommentoineet blogiani. Vaikenen, mutta vain toviksi.

20. näytös

Olin pakannut tavarani raivon vallassa ja poistunut yhteisestä kodistamme. Sillä hetkellä minä lopultakin ymmärsin, ettei avioliittoni tulisi koskaan toimimaan tämän ihmisen kanssa. Vanhemmilleni kerroin vain, että minulla oli puolisoni kanssa ongelmia ja minä tarvitsin hetkeksi välimatkaa. Äitini kohotteli minulle kulmiaan, muttei vaatinut selityksiä.

Viikon verran olin asunut vanhemmillani, kun isoäitini yllättäen kuoli. Olin tuon viikon ajan miettinyt, miten ottaisin puheeksi sen, että minä ja puolisoni emme enää palaa yhteen. Isoäidin kuolema laukaisi minussa jotain. Isoäiti oli ollut se ainoa ihminen, jolle en olisi hennonnut kertoa, ettei hän tule näkemään ensimmäistä lapsenlapsen lastaan vieläkään, vaikka hänellä oli ikää jo miltei 90 vuotta. Sen vuoksi minä yritin esittää, että kaikki oli vielä kunnossa ja minä vain olin viettämässä aikaa vanhemmillani. Ehkä hän kuitenkin näki kaikesta, etteivät asiat olleet kunnossa. Isoäitini kuolema kuitenkin vapautti minut kertomaan kaikille, että olen eroamassa.

Oli varmasti huono ajatus romahduttaa kaikki rakenteet kerralla ympäriltään.

Minä soitin puolisolleni samana päivänä, kun isoäiti oli kuollut. Ilmoitin, että hänen olisi osallistuttava hautajaisiin, halusi hän tai ei. Yllättäen hän ei protestoinut asiaa suuremmin, ilmoitti tulevansa paikalle. Käskin häntä sitä ennen jo hakemaan käsiinsä avioerohakemuksen, jotta voisin samalla täyttää sen omalta osaltani. Senkin puolisoni lupasi hoitaa. Tässä käsittämättömässä vahvuuden puuskassa minä otin asiakseni tukea isääni, joka oli nyt menettänyt äitinsä. Istuin monta iltaa kuunnellen isäni humalassa tekemiä vuodatuksia siitä, olisiko mitään voinut tehdä. Kerta toisensa jälkeen hän toisti, ettei kukaan olisi voinut etukäteen tietää, mitä tulisi tapahtumaan. Kerta toisensa jälkeen hän vakuutteli itselleen, ettei hänen äitinsä, minun isoäitini kuolema ollut hänen syytään.

Siinä päättyi minun elämässäni kerralla monta aikakautta.

19. näytös

Avioliittoni ei enää palannut minkäänlaisille urille. Puolisoni ravasi baareissa, hävisi puhelimen tavoittamattomiin moniksi päiviksi ja jätti minut pelosta vapisevana kotiin. Tein mielessäni eroa, harkitsin eropapereiden hakemista käräjäoikeuden kansliasta ja joka kerta jänistin päätöksen teosta toivoen puolisoni muuttuvan. Toivoin vastoin kaikkea järkeä, että puolisoni näkisi minun tuskani ja palautuisi avioliittoa edeltäväksi ihmiseksi, mieheksi, joka puhui, kuunteli ja välitti muistakin kuin itsestään.

Eräänä viikonloppuna puolisoni palasi sunnuntaiaamuna kotiin ja heittäytyi suoraan nukkumaan pois laskuhumalaansa. Hänen puhelimensa vinkui jatkuvasti tekstiviestejä, kunnes minä hermostuin ja päätin tarkastaa, kuka viestejä lähetti. Jos vaikka kyseisellä lähettäjällä oli oikeasti jokin hätä tai jotain tärkeää tiedotettavaa. Puolisollani oli käytössä minun toinen puhelinliittymäni, joten en ollenkaan arkaillut tarttua puhelimeen ja katsoa lähettäjää. Lähettäjän nimenä luki Pekka. Pekka oli kyllä puolisoni ystävä, mutta ihmettelin kovasti sitä, etteivät he yleensä olleet muuten tekemissä, mitä nyt ryyppäsivät toisinaan yhdessä. Avasin viesteistä viimeisimmän, jossa luki suurin piirtein näin:

"Hei! Mitäs teet? Minä katselen telkkaria ja on tylsää. Voitaisiko tavata vaikka kahvilla?"

Minulla nousi suuhun metallinen maku. Tämä ei tasan tarkkaan ollut viesti mieheltä. Otin oman puhelimeni mukaan ja menin vessaan lukkojen taakse. Selasin mieheni puhelimen lähetetyt sekä vastaanotetut viestit läpi. Vastaanotetuista oli poistettu kaikki Pekalta tulleet viestit, mutta lähetetyissä oli paljonkin viestejä Pekalle. Niissä kerrottiin, miten hauskaa oli ollut yhdessä baarissa, miten vaimo oli tylsä ja ärsyttävä. Aina vain selvemmin tuli esiin, että kyse oli naisesta, jonka kanssa puolisollani oli peliä. Joka tapauksessa kirjoitin puhelimeni näytölle Pekan numeron ja laitoin finderiin haun. Vastaus tuli heti. Liittymä kuului naiselle, joka asui vajaan kilometrin päässä.

Nyt minä näin punaista. Kädet vapisten ja holtittomasti täristen sain räpellettyä vessan lukon auki ja syöksyin huoneeseen, jossa puolisoni nukkui. Heitin puhelimen hänen rinnalleen ja tartuin hänen paitaansa. Täyttä kurkkua huutaen vaadin puolisoani selvittämään, kuka tämä "Pekka" oikein oli ja mitä helvettiä tämä asia tarkoitti. Puolisoni totesi kylmästi, että tuo nainen ymmärsi häntä kaikessa tässä sotkussa, jota minä hänen elämäänsä aiheutin. Hän käski minua lopettamaan huutamisen tai hän löisi, joten minä hiljenin, täydellisesti. Irrotin kihla- ja vihkisormukset sormestani ja asetin ne olohuoneen lasipöydälle. Hain keittiön seinällä olevasta telineestä autoni avaimet, pakkasin kassiin muutamia vaihtovaatteita, houkuttelin nuoremman kissan kantokoppaan, etsin käsiini kissanhiekka-astian, nousin autooni ja kaasutin kohti vanhempieni kotia.