Myrskyä ja tyyntä

22. näytös

2007-10-09T14:49:00.000+03:00

Erosta on nyt kulunut kaksi ja puoli vuotta. Olen vihdoin tasapainossa itseni kanssa. Olen löytänyt uuden ihmisen vierelleni ja yritän opetella elämään sellaista elämää, jossa väkivalta ei ole osana. Monissa tilanteissa olen törmännyt omiin ennakkoasenteisiini ja suojamuureihin, joita ex-puolisoni vuoksi pystytin. Toisaalta, olen löytänyt toisesta ihmisestä paljon ilonaiheita.

Tällä hetkellä minun on vaikeaa peilata mennyttä elämääni. Se tuntuu toistaiseksi selvitellyltä, vaikka toisinaan huomaan pelkääväni samoja asioita kuin ennenkin. Yksin jäämisen pelko tulee joskus aaltoina, vaikka tämä uusi ihminen vakuuttaa pysyvänsä vierelläni. Tuntuu hyvältä kuulla häneltä kaikki ne sanat, joita ex-puoliso ei sanonut. Hän opettaa samalla minuakin puhumaan tunteistani ääneen. Taito, jota meillä suomalaisilla ei tunnu juurikaan olevan.

Juuri nyt elämä tuntuu hyvältä.

21. näytös

2007-07-23T12:05:00.001+03:00

Niin siinä on sitten käynyt. Minä asuin vanhempieni luona puoli vuotta. Noiden puolen vuoden aikana minä lähes joka ilta itkin itseni uneen. Minä kaipasin sitä ihmistä, johon olin rakastunut omaa elämääni enemmän. En voinut ymmärtää, miten toinen ihminen voi olla julma ja tunteeton toista kohtaan. Minähän olisin antanut oman elämäni puolisoni edestä, jos sitä olisi pyydetty.

Puoli vuotta minä odotin näkeväni tuon ihmisen kadulla kävelemässä vastaan tai soittamassa perääni turhia asioita. Jälkimmäinen näistä toteutuikin turhan usein. Päätin vaihtaa puhelinnumeroni ja laitoin sen salaiseksi. Työllä ja vaivalla minä opiskelin tutkintoni loppuun ja aloin kirjoittaa hakemuksia töihin päästäkseni.

Minä hain töihin mahdollisimman kauas kotoani. En halunnut elää vainoharhaisena, päivästä toiseen peläten, milloin ex-puolisoni ilmestyy oveni taakse riehumaan. Niinpä otin vastaan töitä Lapista ja muutin. 850 km erotti minut vihdoin kokonaan ex-puolisostani, mutta en minä hänestä irti ollut vieläkään millään tasolla.

V väliaika

2007-04-19T10:06:00.000+03:00

Jälleen on aika istua hiljaa ja miettiä. Kevät laittaa sormet syyhyämään muiden askareiden pariin, vaikka kevät myös tuo eron miettimisen lähemmäksi.

Kiitos kaikille teille, jotka olette kommentoineet blogiani. Vaikenen, mutta vain toviksi.

20. näytös

2007-04-17T09:03:00.000+03:00

Olin pakannut tavarani raivon vallassa ja poistunut yhteisestä kodistamme. Sillä hetkellä minä lopultakin ymmärsin, ettei avioliittoni tulisi koskaan toimimaan tämän ihmisen kanssa. Vanhemmilleni kerroin vain, että minulla oli puolisoni kanssa ongelmia ja minä tarvitsin hetkeksi välimatkaa. Äitini kohotteli minulle kulmiaan, muttei vaatinut selityksiä.

Viikon verran olin asunut vanhemmillani, kun isoäitini yllättäen kuoli. Olin tuon viikon ajan miettinyt, miten ottaisin puheeksi sen, että minä ja puolisoni emme enää palaa yhteen. Isoäidin kuolema laukaisi minussa jotain. Isoäiti oli ollut se ainoa ihminen, jolle en olisi hennonnut kertoa, ettei hän tule näkemään ensimmäistä lapsenlapsen lastaan vieläkään, vaikka hänellä oli ikää jo miltei 90 vuotta. Sen vuoksi minä yritin esittää, että kaikki oli vielä kunnossa ja minä vain olin viettämässä aikaa vanhemmillani. Ehkä hän kuitenkin näki kaikesta, etteivät asiat olleet kunnossa. Isoäitini kuolema kuitenkin vapautti minut kertomaan kaikille, että olen eroamassa.

Oli varmasti huono ajatus romahduttaa kaikki rakenteet kerralla ympäriltään.

Minä soitin puolisolleni samana päivänä, kun isoäiti oli kuollut. Ilmoitin, että hänen olisi osallistuttava hautajaisiin, halusi hän tai ei. Yllättäen hän ei protestoinut asiaa suuremmin, ilmoitti tulevansa paikalle. Käskin häntä sitä ennen jo hakemaan käsiinsä avioerohakemuksen, jotta voisin samalla täyttää sen omalta osaltani. Senkin puolisoni lupasi hoitaa. Tässä käsittämättömässä vahvuuden puuskassa minä otin asiakseni tukea isääni, joka oli nyt menettänyt äitinsä. Istuin monta iltaa kuunnellen isäni humalassa tekemiä vuodatuksia siitä, olisiko mitään voinut tehdä. Kerta toisensa jälkeen hän toisti, ettei kukaan olisi voinut etukäteen tietää, mitä tulisi tapahtumaan. Kerta toisensa jälkeen hän vakuutteli itselleen, ettei hänen äitinsä, minun isoäitini kuolema ollut hänen syytään.

Siinä päättyi minun elämässäni kerralla monta aikakautta.

19. näytös

2007-04-11T17:06:00.000+03:00

Avioliittoni ei enää palannut minkäänlaisille urille. Puolisoni ravasi baareissa, hävisi puhelimen tavoittamattomiin moniksi päiviksi ja jätti minut pelosta vapisevana kotiin. Tein mielessäni eroa, harkitsin eropapereiden hakemista käräjäoikeuden kansliasta ja joka kerta jänistin päätöksen teosta toivoen puolisoni muuttuvan. Toivoin vastoin kaikkea järkeä, että puolisoni näkisi minun tuskani ja palautuisi avioliittoa edeltäväksi ihmiseksi, mieheksi, joka puhui, kuunteli ja välitti muistakin kuin itsestään.

Eräänä viikonloppuna puolisoni palasi sunnuntaiaamuna kotiin ja heittäytyi suoraan nukkumaan pois laskuhumalaansa. Hänen puhelimensa vinkui jatkuvasti tekstiviestejä, kunnes minä hermostuin ja päätin tarkastaa, kuka viestejä lähetti. Jos vaikka kyseisellä lähettäjällä oli oikeasti jokin hätä tai jotain tärkeää tiedotettavaa. Puolisollani oli käytössä minun toinen puhelinliittymäni, joten en ollenkaan arkaillut tarttua puhelimeen ja katsoa lähettäjää. Lähettäjän nimenä luki Pekka. Pekka oli kyllä puolisoni ystävä, mutta ihmettelin kovasti sitä, etteivät he yleensä olleet muuten tekemissä, mitä nyt ryyppäsivät toisinaan yhdessä. Avasin viesteistä viimeisimmän, jossa luki suurin piirtein näin:

"Hei! Mitäs teet? Minä katselen telkkaria ja on tylsää. Voitaisiko tavata vaikka kahvilla?"

Minulla nousi suuhun metallinen maku. Tämä ei tasan tarkkaan ollut viesti mieheltä. Otin oman puhelimeni mukaan ja menin vessaan lukkojen taakse. Selasin mieheni puhelimen lähetetyt sekä vastaanotetut viestit läpi. Vastaanotetuista oli poistettu kaikki Pekalta tulleet viestit, mutta lähetetyissä oli paljonkin viestejä Pekalle. Niissä kerrottiin, miten hauskaa oli ollut yhdessä baarissa, miten vaimo oli tylsä ja ärsyttävä. Aina vain selvemmin tuli esiin, että kyse oli naisesta, jonka kanssa puolisollani oli peliä. Joka tapauksessa kirjoitin puhelimeni näytölle Pekan numeron ja laitoin finderiin haun. Vastaus tuli heti. Liittymä kuului naiselle, joka asui vajaan kilometrin päässä.

Nyt minä näin punaista. Kädet vapisten ja holtittomasti täristen sain räpellettyä vessan lukon auki ja syöksyin huoneeseen, jossa puolisoni nukkui. Heitin puhelimen hänen rinnalleen ja tartuin hänen paitaansa. Täyttä kurkkua huutaen vaadin puolisoani selvittämään, kuka tämä "Pekka" oikein oli ja mitä helvettiä tämä asia tarkoitti. Puolisoni totesi kylmästi, että tuo nainen ymmärsi häntä kaikessa tässä sotkussa, jota minä hänen elämäänsä aiheutin. Hän käski minua lopettamaan huutamisen tai hän löisi, joten minä hiljenin, täydellisesti. Irrotin kihla- ja vihkisormukset sormestani ja asetin ne olohuoneen lasipöydälle. Hain keittiön seinällä olevasta telineestä autoni avaimet, pakkasin kassiin muutamia vaihtovaatteita, houkuttelin nuoremman kissan kantokoppaan, etsin käsiini kissanhiekka-astian, nousin autooni ja kaasutin kohti vanhempieni kotia.

18. näytös

2007-03-23T11:15:00.000+02:00

Avioliitto-helvettini oli valmis. Kuljin kuin unessa, siinä painajaisessa, jossa ei pääse juoksemaan karkuun takana ujeltavalta junalta. Kuitenkin minä yritin juosta ja pitää yllä kulissia avioliitosta, jossa asiat ovat paranemaan päin. En nalkuttanut puolisoni tekemisistä tai tekemättä jättämisistä kuten aiemmin. Annoin hänelle lisää vapautta, jotta hänen ei tarvitsisi purkaa raivoaan kotona minuun. Yritin kohdella hänen ystäviään ystävällisemmin, vaikka he olivatkin peitelleet ja salailleet puolisoni tekemisiä minulta. Minä yritin pelastaa avioliittoni rippeitä keinolla millä hyvänsä.

Puolisoni viihtyi edelleen baareissa. Omien puheidensa mukaan hänellä piti olla oikeus jatkaa omaa elämäänsä, kuten ennen avioliittoakin. Hänen mielestään oli vain oikein, että hän vietti viikonloput ystäviensä kanssa juhlimalla, kun viikot menivät raskaissa töissä. Kotielämällä ei ollut kovastikaan väliä, kunhan minä järjestin hänelle ruuan pöytään, siivosin ja hoidin koiran ulkoilutuksen ja ruokinnan silloin, kun hän oli poissa. Koira kuului puolisolleni. Hän oli sen maksanut ja halunnut, ja pääosin hän hoitikin itse sen. Koira ei oppinut edes käytöstapoja. Jos yritin puuttua koiran kouluttamiseen, sain vihaisia sanoja siitä, että minulla ei ollut mitään oikeutta puuttua hänen koirankoulutukseensa. En siis puuttunut siihenkään. Koiran ulkoiluttajaksi kelpasin kuitenkin silloin, kun puolisoni oli viettämässä viikonloppua jossain muualla. Ei minun sieluni antanut myöten jättää viatonta eläintä sisälle jalat ristissä odottamaan, milloin isäntä tulee kotiin.

Avioliittoni viimeisenä kesänä minä vihdoin tajusin tämän. Minä olin puolisolleni pelkästään oman käden korvike, koiran ulkoiluttaja ja piika. Epäilemättä hänestä oli mukavaa, kun kotona oli siivottu, laitettu ruuat ja koirakin oli ulkoilutettu. Vielä mukavampaa hänestä oli se, että aina halutessaan hän sai seksiä. Suostuin jopa hänen mielikseen kokeilemaan monia asioita, joita en itse olisi välttämättä halunnut. Hän siis sai kaiken, mitä halusi. Vain sitä hän ei saanut, että minä olisin antanut hänelle anteeksi. Minä en vain pystynyt siihen kaiken jälkeen. Katkera hiljaisuus oli hänelle paljon vaikeampi paikka kuin raivostunut huutomyrsky. Minä vain olin jo liian turtunut siinä vaiheessa. Minä aloin jo valmistautua henkisesti siihen väistämättömään kohtaaloni.

"Sinä lupasit avioliittoon vihittäessä antaa anteeksi ja rakastaa niin hyvinä
kuin huonoinakin aikoina. Sinä lupasit!"

Minä olin tarkoittanut jokaista sanaani, jonka avioliittoon vihkimisen yhteydessä sanoin. Minä tahdoin. Tahdoin rakastaa, uskoa, luottaa ja kestää. Puolisoni tahtoi vain kuulla minulta sen, että minä tahdoin, käyttääkseen sitä noilla sanoilla minua vastaan. Hän oli mielestään oikeutettu saamaan anteeksi, koska minä olin niin luvannut. Hän vain ei ollut ymmärtänyt, että ihmiselle ei voi tehdä mitä vain.

17. näytös

2007-03-01T09:57:00.000+02:00

Raskauteni mentyä kesken olin ymmärrettävästi maassa. Salasin kuitenkin puolisoltani tilanteen. En halunnut hänen syyttävän asiasta minua, kuten hän minun oletukseni mukaan olisi tilanteessa tehnyt. Tilanteen seurauksena minä kuitenkin sulkeuduin vielä enemmän. Ystäväni ihmettelivät, kun entinen persoonani oli hävinnyt. Eräs ystäväni jopa totesi, että aiemmin minulle ei olisi voinut kommentoida asioita siihen sävyyn kuin nyt, saamatta selkäsaunaa. Minä olin vain väsynyt ja surullinen, ja ihmiset huomasivat sen.

En puhunut asiasta kenellekään. Suljin oman tunne-elämäni niin kovaan kuoreen kuin pystyin. Ajattelin, että ennemmin eläisin tunteettomana kuin jatkuvan itkuisena. Puolisoni oli vihdoin onnistunut murtamaan minun viimeiset muurini ja piti minua hallinnassaan pelon avulla. Minä en uskaltanut lähteä. Pelkäsin yksin jäämistä, omaa avuttomuuttani ja sitä, että asiat tulisivat julki. Se kuva, jota olin avioliitostani ulospäin rakentanut, ei kuitenkaan ollut niin vahva ja virheetön kuin oletin. Monet ystäväni ja sukulaiseni näkivät, miten minä muutuin hiljaiseksi ja sulkeutuneeksi. Minä vain en osannut pyytää apua, vielä vähemmän olisin osannut ottaa tarjottua apua vastaan. Oli helpompaa pitää asiat sisällään ja odottaa.

Miltei joka ilta minä vajosin omaan itsesääliini ja surkeuteeni. Puolisoni mielestä lohduttamista oli tiukka ote hartioista, ravistelu ja huuto: "Koeta nyt saatana lopettaa tuo itkeminen!" Suruni kääntyi monta kertaa hysteerisen itkun puolelle lohduttamisen seurauksena. Minä olin elänyt yli omien voimieni henkisesti, enkä löytänyt omaa ulospääsyä.

16. näytös

2007-02-07T10:22:00.000+02:00

Puolisoni oli lähtenyt juhlimaan isyystestitulostaan ja minä siis jäin kotiin, kuten yleensäkin. Illan pimetessä kävin nukkumaan. Tiesin puolisoni tulevan kotiin vasta valomerkin jälkeen, jos vielä silloinkaan.

Aamuyöllä, ehkä puolineljän maissa heräsin vatsaani osuvaan nyrkiniskuun. Puolisoni oli tullut kotiin ja oli jälleen riidanhaluisella päällä. Nyrkiniskujaan hän säesti selostuksella, ettei isyystestiasiasta enää saanut koskaan puhua, kenellekään, missään tilanteessa. Ehkä kymmenen lyönnin jälkeen puolisoni katsoi minun saaneen tarpeekseni ja horjui sohvalle tupakalle. Minä pakenin tilaisuuden turvin pois sängystä, saaden perääni äkäisiä mulkaisuja harittavista silmistä ja uhkauksia siitä, mitä seuraavaksi tapahtuisi, jos en pitäisi päätäni kiinni. Minä istuin keittiössä olevan pirttipöydän penkille ja heijasin itseäni äänettömästi itkien, kuten monta kertaa ennenkin. Puolisoni tumppasi tupakan ja meni sänkyyn. Hetken päästä kuulin hänen sammaltavan äänensä, joka huoritteli minua. Hetken hiljaisuus ja sitten toteamus, että minut pitäisi tappaa, jotta puolisoni saisi elää omaa elämäänsä, johon hänellä oli oikeus. Kului puolisen tuntia, kunnes puolisoni lopetti huutelun ja sammui.

Minä menin vessaan. Suureksi järkytyksekseni huomasin verenvuodon. Alullaan ollut raskaus oli mennyt kesken. Ehkä puolisoni nyrkiniskujen takia, ehkä stressistä, ehkä jostain muusta. En saa koskaan tietää oikeaa syytä, sillä en uskaltanut puhua asiasta kenellekään siinä pelossa, että puolisoni saisi asian selville. Uskoin vakaasti, että siitä käsittelystä en enää selväisi hengissä. Pelko oli perusteltua.

15. näytös

2007-01-24T15:54:00.000+02:00

Ystäväni häiden jälkeen elämä jatkui suhteellisen normaalina. Kesä oli kuitenkin tiukka, ahdistava ja ennen kaikkea itsetuntoa laskeva. Puolisoni otti asiakseen pitää minut entistäkin tarkemmin kurissa ja herran nuhteessa. Osasyynsä tähän oli se, että postilaatikkoon oli kopsahtanut aiemmin se isyystestikutsu.

Isyystestissä puolisoni kävi, suuren keskustelun jälkeen. Minä olin ilmoittanut puolisolleni, että hänen tulee testiin mennä, jos kerran on mahdollista, että lapsi voi olla hänen. Testin jälkeen hänen tulisi huolehtia lapsesta, jos se hänen omansa olisi, mutta minä lähtisin. Jos testitulos taas osoittautuisi negatiiviseksi, tehtäisiin uusintatesti, jolla varmistettaisiin se, ettei lapsi ainakaan hänen ole. Siitä vaihtoehdosta meillä elettiin.

Kun puolisoni oli käynyt ensimmäisessä testissä, meillä oli yllä kauhun tasapaino. Elimme kuten avioliittomme olisi ollut parhaimmillaan. Todellisuudessa meistä ei kummallakaan ollut mitään sanottavaa toiselle, ettei riita puhkeaisi. Miltei joka päivä puolisoni kuitenkin jaksoi muistuttaa, että minun opintojeni syytä oli se, että hän oli ollut yksin kotona ja tilanne oli päässyt syntymään. Aivan kuin minun läsnäoloni olisi sitä voinut estääkään, kun puolisollani oli tapana häipyä omille teilleen viikonloppuisin.

Ensimmäisestä testistä puolisolleni soitettiin ja testitulos osoittautui negatiiviseksi. Saman tien hänelle varattiin aika poissulkevaan testiin ja ensimmäisen testituloksen kunniaksi puolisoni päätti pitää baari-illan. Minä jäin kotiin kahdestakin syystä. Ensimmäinen syy oli se, etten halunnut lähteä paikalliseen baariin, jossa paikalliset ihmiset tuijottivat aina ja ikuisesti tehden selväksi sen, etten minä kuulu joukkoon, kun en ole kyseiseltä paikkakunnalta kotoisin. Toinen, merkittävämpi syy oli se, että olin tehnyt kahta viikkoa aiemmin raskaustestin, joka näytti positiivista.

14. näytös

2007-01-12T18:20:00.000+02:00

Viimeinen yhteinen kesä oli yhtä helvettiä. Ystäväni häissä puolisoni esitti jälleen miellyttävää ja mukavaa ihmistä, oli kaikkien kaveri ja minullekin ystävällinen ja kohtelias. Häiden bestmanina oli vanhempi konstaapeli, jolle totesin eräässä vaiheessa iltaa illan päättyvän varmasti minun osaltani siihen, että puolisoni käy päälle. Hän totesi minulle: "Älä nyt sano noin. Ei sitä tapahdu." Hän ei saattanut ymmärtää, että minä tunsin jo oman puolisoni tarpeeksi hyvin nähdäkseni vaanivan katastrofin merkit hääboolin lähistöllä.

Häistä poistuessamme puolisoni halusi jatkaa iltaa muun seurueen kanssa paikalliseen baariin, minä olin kuitenkin väsynyt ja sanoin haluavani itse mennä lepäämään. Pyysin, että hän soittaisi minulle, kun oli tulossa, jotta kävisin avaamassa hänelle ulko-oven.

Yöllä heräsinkin puhelimen soittoon. Puolisoni oli saanut kyydin kaupungin keskustasta ystäväni asunnolle jonkun ventovieraan kyydissä, lupaamalla tälle korvaukseksi 20€. Hänellä itsellään ei ollut rahaa maksaa kyseistä summaa, joten hän vaati minua maksamaan. Pakkohan minun oli rahaa esille kaivaa, vaikka päähän ottikin, kun tiesin taksin keskustasta maksavan vain 10€.

Sisälle päästyämme minä yritin jatkaa nukkumista. Se ei onnistunut, kun puolisoni alkoi kertoa, että hän oli baarissa keskustellut jonkun ystäväni kanssa minusta. Minä kuulemma juoksentelin vieraissa ympäri pohjanmaata samaan aikaan, kun puolisoni on kiltisti kotona. Minä olin puolisoni sanojen mukaan huora, jolla ei ole enää mitään asiaa yhteiseen kotiin, jota hän on niin kovasti rakentanut meille. Toki hän tässä vaiheessa täysin ummisti silmänsä siltä, että oli itse jo jäänyt kiinni pettämisistään siinä isyystestin kohdalla. Hänen mielestään mitään ei voitu todistaa, eikä hän siis koskaan ollut tehnyt mitään sellaista, mikä olisi avioliittoa vahingoittanut.

Kun minä ilmoitin lähteväni vielä siinä yöllä toisen ystäväni asunnolle kävellen, puolisoni sai jälleen kerran päälle sen raivon, jolla on ennenkin nyrkki heilunut. Juuri sitä tilannetta olin ajatellut välttää lähtemällä pois paikalta. Puolisoni kuitenkin päätti pitää minut asunnossa vaikka väkisin ja juuri sen hän tekikin. Tarpeeksi kauan voimiaan näytettyään puolisoni sammui, mutta siinä vaiheessa olin minäkin taistelutahtoni jälleen kerran menettänyt. Laitoin eräälle ystävälleni viestin, jossa pyysin häntä aamulla järjestämään minulle kyydin sinne, missä autoni on. Aamulla minua odotti ulko-ovella häiden bestman, poliisi.

Hän ei uskaltanut sanoa mitään, kun huomasi ranteissa olevat mustelmat, kipeän jalan aiheuttaman ontumisen ja muut jäljet. Olen kuullut jälkikäteen hänen sanovan, että hän ei todellakaan ollut uskonut, että puolisoni voisi olla väkivaltainen. Niinpä niin.. Eihän sitä kukaan uskonut..

13. näytös

2006-12-29T18:24:00.000+02:00

Joulu sai minut muistelemaan niitä yhteisiä jouluja, jotka vietin puolisoni kanssa. Ensimmäisenä jouluna vietimme aikamme omien vanhempiemme luona. Minä siis omilla vanhemmillani jouluaattona ja hän omillaan. Kumpikin olisi halunnut viettää joulun yhdessä, mutta ratkaisua ei tuntunut löytyvän.

Toinen yhteinen joulu vietettiin kierrellen kyläpaikkoja. Kävimme sekä minun että puolisoni vanhemmilla ja jälleen kumpikaan ei ollut tyytyväinen jouluun. Tällä kertaa aiheesta saatiin aikaan suuri riita, jonka jälkeen aattoilta oli peruuttamattomasti pilalla. Minä vetäydyin nukkumaan niin pian kuin mahdollista.

Kolmas ja viimeinen yhteinen joulu oli laskettu sillä tavalla, että me viettäisimme joulun kahden. Ensin oli puhe, että varaisimme mökin ja menisimme sinne kahdestaan. Viettäisimme joulun jossain muualla, ilman muiden ihmisten häiriöitä. Mökkiä ei tietenkään varattu, koska se asia jäi puolisoni hoidettavaksi. Niin ollen me vietimme jouluaaton puolisoni sisarella jouluaterian osalta ja kummityttömme luona lahjojen jaon ajan. Kotiin päästessämme oli riita taas valmis. Koira oli saanut hellan levyn päälle ja tietenkin levy hehkui jo punaisena siinä vaiheessa, kun pääsimme sitä sammuttamaan.

Noista jouluista jäi ahdistava tunnelma. Jokaisen aattoillan päätteeksi mies veti kaiken viinan, minkä kotoa löysin omaan suuhunsa. Tuon viinan voimalla hän jaksoi toistuvasti huomautella siitä, etten minä oikeastaan tehnyt mitään meidän yhteisen joulumme hyväksi. Kun huomautin hänelle, että minä olin hankkinut kaikki ne lahjat, joita yhteisesti olimme muille antaneet, hän suuttui täydellisesti ja alkoi huudon siitä, että hän maksaa asumisen. Jälleen kerran olimme siinä, että talo oli hänen, kaikki omaisuus oli hänen ja minä olin hänen omaisuuttaan, jota hän saa kohdella kuten tahtoo.

Kuinka kammottavaa onkaan mennä jouluyönä nukkumaan siten, että itkee omaa ahdistustaan. Sellaista ahdistusta, joka ei helpota itkulla.

12. näytös

2006-12-21T19:43:00.000+02:00

Tuskaa on vaikea käsitellä vieläkään. Aikaa on kulunut siitä, kun istuin omakotitalon ulkosaunassa puukko kädessä ja mietin lopullista ratkaisua. Sitä ei kuitenkaan tullut. Jostain syystä minä valitsin sen tien, jolla kipua ja tuskaa on edessä lisää.

Tuona kesänä, joka meni isyystestin tuloksia odotellessa, minä olin töissä maanrakennuksen parissa. Olin opiskeluihini leipääntynyt, omaan elämääni lopullisen kyllästynyt ja halusin saada edes jotain positiivista käteeni. Vaikka vain palkkanauhan joka toinen perjantai. Kunhan jokin elämässäni muuttuisi positiiviseksi, edes hetkeksi.

Oli eräs elämäni parhaista päätöksistä viettää kesä tekemällä työtä täysin omasta alastani poikkeavassa paikassa. Fyysinen työ piti minut tarpeeksi väsyneenä, etten jaksanut kotona edes keskustella mistään. Pitkät työpäivät, parhaimmillaan 06 - 04 eli 22h, pitivät huolen siitä, että tilin saldokin pysyi plussalla koko ajan. Kerrankin perheessäni oli raha-asioissa se tilanne, etten ollut millään tasolla riippuvainen puolisoni rahoista. Minun ei tarvinnut kertaakaan pyytää, että hän lainaisi minulle jonkin laskun maksuun rahat viikoksi. Minä maksoin omat laskuni sekä osan yhteisen kodin laskuista. Hoidin suurimman osan yhteisistä ruokaostoksista ja vielä oman autoni kulut, vaikka autoa käytimme molemmat.

Tuona kesänä minä sain kaksi erittäin hyvää ystävää. Toinen heistä oli samassa tehtävässä kuin minä alkukesän. Yhdessä tuumin pidimme työaikana hauskaa heittämällä päättömiä juttuja ja kävimme toisinaan kahvilla, jos tauot osuivat yksiin. Puhuimme paljon hänen perheestään ja minun tilanteestani. Toinen ystävä on minua muutamia vuosia nuorempi nainen. Hänen kanssaan juttumme olivat alusta asti sangen päättömällä tasolla. Koin syvää sielunyhteyttä heihin kumpaankin. Molempiin pidän yhteyttä edelleen.

Kesän aikana kerroin kotiasioistani molemmille uusille ystävilleni. He näkivät ja kuulivat sen, kun puolisoni oli ollut jälleen kerran rakastavalla tuulellaan ja minä tuskaisesti onnuin työmaalla. Puolisoni oli estänyt minua lähtemästä pois sillä, että oli kaatanut minut lattialle, vääntäen samalla nilkan jälleen kerran. Muistona tuosta yhteenotosta minulla oli myös useampia mustelmia käsissä ja jaloissa. Silti minä en suostunut tekemään rikosilmoitusta poliisille. Minä opin yhdestä kerrasta sen, että poliisin ainoa neuvo minulle on: "Sinun kannattaisi mennä jonnekin muualle."

Minne minä olisin silloin mennyt, omasta kodistani?

IV väliaika

2006-12-11T11:26:00.000+02:00

Kiitos kaikille kommenteista.

Olen huomannut, että ajatusten jäsentäminen ymmärrettäviksi lauseiksi vie aikansa. Näitä ajatuksia minä olen oman pääni sisällä ehtinyt hautoa jo pari vuotta. Itse asiassa aika tarkkaan sen kaksi vuotta olen käynyt itsekseni läpi omaa avioeroprosessiani ja silti, kuten näette, se ei ole valmis. Ero on voimassa, ex-puolisoni ei tiedä, missä olen tai mitä teen. Minäkään en tiedä hänen menemisistään tai tulemisistaan sen enempää, joskus ystäväni kertovat, jos sattumalta saavat tietoa.

Niille teistä, joilla eroprosessi on menossa tai mietintä siitä, onko vika aina minussa, sanon vain sen, ettei mikään oikeuta toista ihmistä henkiseen tai fyysiseen väkivaltaan. Siihen ei oikeuta edes sairaus. Oman ex-puolisoni kohdalla olen päätynyt siihen, että hän on narsisti. Myöhemmät tiedot hänen käytöksestään ovat varmistaneet asian ainakin minulle. Virallisestihan en tietenkään nimittele ex-puolisoani mistään. Hän on minulle menneisyys, jota ravistelen tämän blogin kautta lopullisesti irti.

Oletettavasti blogini vaikenee nyt hetkeksi, ehkä koko joulun ajaksi. Näin ollen toivotan kaikille teistä lukijoista rauhallista ja siunattua joulun aikaa. Siunausta toivotetaan nykyään turhan harvoin, käsittäköön jokainen sen kuten haluaa tässä tapauksessa.

11. näytös

2006-12-07T10:01:00.000+02:00

Isyystestistä tuli yksi suurimmista koettelemuksista minun elämässäni. Siihen asti olin saattanut elää lapsellisessa ja naiivissa uskossani, ettei puolisoni pettänyt minua, vaan oli kyse pelkästä mustasukkaisuudesta minun osaltani. Isyystestikutsu vei pois kaiken epävarmuuden. Puolisoni mukaan ei ollut mitenkään varmaa, että hän oli kyseisen naisen kanssa mitään tehnyt. Sen verran hän muisti, että oli kyllä samasta sängystä herännyt, mutta tuolloin kumpikaan ei ollut varma, oliko yöllä tapahtunut mitään. Molemmat siis olivat olleet umpihumalassa. Minulle se ei ole selitys.

Tuosta testikutsusta lähtien minun hermoni ovat aina kiristyneet, kun näen tuoreita äitejä työntelemässä lastenvaunuja pitkin jalkakäytävää. Syystä tai toisesta se puhdas vahingoittamisenhalu edelleenkin toisinaan nostaa rumaa päätänsä, kun näen lastenvaunuja työntävän naisen. Se on järjetön halu, jonka onneksi pystyn vaivattomasti tukahduttamaan, mutta se muistuttaa minua siitä kipeästä hetkestä, jolloin minulta vietiin usko rakkauteen.

Isyystestin tulosten saaminen vie aikaa. Sinä aikana kotona vallitsi kylmä sota. Rautaesirippu oli laskeutunut minun ja puolisoni välille, eikä sitä enää käynyt nostaminen. Molemmat toimivat kuin suhde olisi ollut normaali ja asiat tavallisesti. Useina iltoina minä makasin omalla reunallani sänkyä ja mietin, kuinka yksin ihminen voi avioliitossa olla. Epäilen, ettei paljoakaan sitä enempää. Puolisoni meni ja tuli, kuten yleensäkin, odotti valmista pöytää ja iloista kotia. Valmiiseen pöytään hän usein istuikin, mutta ilmapiiri oli hyytävä. Yksikin vääränlainen katse tai sana sai minut lukkoon. Usein se lukittautuminen johti minut istumaan yksin ulkosaunan lauteille miettimään, miten tuskan saa loppumaan.

Niin, minä mietin itsemurhaa noina päivinä.

10. näytös

2006-11-14T10:43:00.000+02:00

On vaikeaa kertoa, mitä kaikkea avioliitossa tapahtui. Useimmat pahat asiat olen painanut pinnan alle ja pitänyt siellä väkisin jo niin pitkään, etten enää saa niitä päivänvaloon. Kuitenkin, palataan siihen, mitä tapahtui.

Kun minulle alkoi selvitä, että puolisoni petti minua, olin äärimmäisen loukkaantunut, typertynyt ja neuvoton. Kuinka minä olisin voinut nähdä sen, mitä selkäni takana tapahtuu? Olisinko voinut sen jotenkin estää? Tiedän nyt, ettei minulla ollut asiaan mitään aseita. Puolisoni oli jo tuolloin päättänyt, että hän tarvitsee jotain muuta kuin avioliiton minun kanssani.

Hetkellinen typertyminen ei ollut mitään siihen verrattuna, että jäävettä alkoi sataa niskaan enemmänkin. Pettämisestä tiedon saaminen muuttui suorastaan viralliseksi siinä vaiheessa, kun puolisolleni kolahti postilaatikkoon kirje lastenvalvojalta. Kutsu isyystestiin lapsesta, joka oli saanut alkunsa avioliittomme aikana. Aivan kuin olisi otettu lattiasta kaikki tukipuut pois. Lattia vajosi alemmas, keikkui tyhjän päällä aikansa ja minä yritin tasapainoilla järjissäni. Tilannetta ei yhtään auttanut se, että puolisoni huusi jatkuvasti minulle siitä, kuinka on minun syytäni, että hän joutuu moisiin testeihin.

Noina hetkinä minä todella pelkäsin, että menetän mielenterveyteni kokonaan. Yhdelle ihmiselle ei voi laittaa liikaa vastoinkäymisiä ja odottaa, että hän selviää niistä ehjänä.

III väliaika

2006-10-16T13:51:00.000+03:00

Nyt minun on aika pitää tauko ja tarkastella sekä näitä postauksia että tämän hetkistä tilannettani. Toivoisin, että te, jotka olette tänne asti blogiani lukeneet, antaisitte nyt palautetta kommenttien muodossa. Minua kiinnostaisi tietää, onko jollain ehkä samantyyppisiä kokemuksia tai ajatusia elämästään. Myös se kiinnostaa, millaisia ajatuksia elämäni kriisivaiheiden tähän astinen kuvaus on herättänyt.

Tälle elämäntarinalle on vielä jatkoa, se ei todellakaan pääty tähän, mutta pidän pienen tauon ja keräilen ajatuksiani, jotta kirjoittaisin asiat loogisesti ja selkeästi tästä eteenpäin. Vielä tulossa olevat vaiheet ovat olleet ne rankimmat vaiheet, joten niiden käsitteleminen vaatii ajatustyötä.

Kiitos kaikille teille, jotka olette lukeneet tähän asti!

9. näytös

2006-10-09T16:56:00.000+03:00

Käydyt taistelut eivät tuntuneet vaivaavan minun puolisoani. Minua ne vaivasivat. Vielä enemmän alkoivat vaivata puolisoni jatkuvat katoamiset. Hän lähti, oman kertomansa mukaan, käymään ystävänsä luona. Miltei aina kyseiset vierailut venyivät koko viikonlopun pituisiksi katoamisiksi, joiden aikana en saanut puolisoani kiinni puhelimella. En soittamalla, enkä tekstiviestillä. Minä olin hyvin huolissani, kun puhelin meni silloin tällöin kiinni siten, etten voinut saada minkäänlaista yhteyttä puolisooni.

Useampina kertoina otin asian puheeksi puolisoni kanssa. Yritin selittää, miten huolissani olin, kun en kuullut hänestä mitään kahteen, kolmeen päivään. Hän vain nauroi sille huolelle ja sanoi, että hänen piti saada tehdä omia juttujaan. Siinä vaiheessa minä aloin hermostua siihen malliin, että aloin tarkkailla hänen puhelintaan. Hyvänä puolustuksena minulla on se, että puolisoni käytti minun nimissäni olevaa puhelinliittymää. Katsoin siis omissa nimissäni olevan liittymän tietoja. Niistä minulle alkoi selvitä, minkälaista elämää puolisoni vietti.

Hän lähetteli viestejä muille naisille, viitaten edelliseen viikonloppuun, aikaan, jonka oli ollut minulle tavoittamattomissa. Kehui, ettei vaimonsa aavista mitään. Se iski minuun kovempaa kuin nyrkinisku palleaan. Minun puolisoni aivan selvästi petti minua. Siitä ei ollut epäilystäkään lähetettyjen viestien perusteella.

8. näytös

2006-10-03T13:03:00.000+03:00

Kun puolisoni selvisi humalastaan, hän oli pahoillaan tapahtuneesta. Kävimme pitkän keskustelun siitä, miksi asiat menivät siihen pisteeseen. Hänen perustelunsa olivat pitkiä, epäloogisia, mutta lopulta vakuuttivat minut siitä, ettei tapaus tule toistumaan. Pääasiallinen perustelu puolisollani oli se, ettei hän humalassa ollut hallinnut itseään, eikä ollut tarkoittanut asioiden karkaavan sillä tavalla kädestä.

Elämä tasaantui, muuttui jopa miellyttäväksi joksikin aikaa. Puolisoni oli selvästikin tapahtuneesta pahoillaan ja vähensi alkoholin käyttöä tuntuvasti. Minusta tuntui siltä, että vihdoinkin avioliittomme oli sellaisessa mallissa, kuin pitkän ihmissuhteen tulee ollakin. Toki edelleen meillä oli omat ristiriitamme ja mielipide-eromme, mutta nyt niistä ei huudettu. Vaikutti suorastaan siltä, että molemmat meistä aikuistuivat ihmissuhde asioissa jonkin verran yöllisen pieksemisen jälkeen. Tosin minä olin varovaisempi puolisoni seurassa, välttääkseni konfliktien kärjistymisen.

Turhaan yritin.

Seuraava konflikti jatkui siitä, mihin edellinen oli päättynyt. Samaa järjetöntä huutamista, huorittelua ja lisää kuristusotteita. Lisää mustelmia, ruhjeita ja naarmuja. Vielä huonompi itsetunto ja olematon itsekunnioitus lopullisesti palasina. Puolisoni ei seuraavana aamuna muistanut tapahtuneesta mitään.

Näillä paikkeilla minä ehdotin puolisolleni, että hän hakeutuisi jonkun ammatti-ihmisen luo puhumaan asiasta. Osittain tämä johtui siitä, että olin tämän riehumisen aikana soittanut paikalle poliisit, joiden mukana tuli sosiaalityöntekijä jutellakseen minun kanssani. Heidän ratkaisunsa olisi ollut se, että minun olisi pitänyt lähteä heti jonnekin muualle yöksi ja puolisoni pitäisi hankkia ammattiapua. Minä siis ehdotin asiaa, saaden siitä aikaan suuren riidan selvinpäin. Puolisoni ei ymmärtänyt, etten pitänyt häntä suinkaan hulluna, vaan väkivaltaisena. Minä toivoin hänen hankkivan siihen apua.

Sen jälkeen minusta tuntuu, että meidän keskusteluyhteytemme katkesi pitkäksi aikaa.

7. näytös

2006-09-19T13:19:00.000+03:00

Minä olin siinä uskossa, että elämämme on tasoittunut. Se oli kohtuullisen tasaista kyllä, minä opiskelin ja puolisoni teki töitä. Yhteisen ajan käytimme lähinnä aktiiviseen perheenlisäyksen hankintaan. Tuntui siltä, että asiat kääntyisivät hieman parempaan suuntaan, kunnes taas räjähti.

Erään baari-illan jälkeen minä sain syyttävän puhelun puolisoltani. Hän epäili, että minä olen hänelle uskoton. Naurettava epäilys, sillä minä tosiaan halusin lasta puolisoni kanssa, eikä minulla käynyt mielessäkään tehdä mitään niin typerää kuin hypätä sänkyyn jonkun toisen kanssa. Puhelun aikana puolisoni alkoi uhkailla, mutta lopulta vakuutin hänet rehellisyydestäni, ainakin toistaiseksi. Asia jäi kuitenkin väliimme ja kerta toisensa jälkeen puolisoni nosti sen humalassa esiin. Joka kerralla hän epäili, että minä elin rietasta opiskelijaelämää, johon kuuluivat viinanhuuruiset opiskelijabileet ja jatkot, joilla kaikki harrastivat seksiä kaikkien kanssa.

Näistä epäilyistä kului aikaa, tuli keskenmeno raskauteen, joka oli aivan aluillaan ja minä vaikenin asiasta puolisolleni. En halunnut satuttaa häntä sillä, että raskaus oli lähtenyt alkuun ja sitten ilman suurempaa syytä keskeytynyt. Halusin pitää hänet niiltä osin pumpulissa. Minuun se koski, mutta ajattelin, että tulee uusi tilaisuus ja seuraava raskaus jatkuu täyteen aikaan.

Sitten alkoivat todelliset ongelmat. Puolisoni mustasukkaisuus kohtaukset lisääntyivät. Jos olin yhteisessä kodissamme, puolisoni jätti minut kotiin yksin, vei auton ja hävisi maisemista jopa koko viikonlopun ajaksi. Minulle jäi yhteisten lemmikkien hoitaminen, kodin hoitaminen ja huoli siitä, missä puolisoni on. Monena yönä itkin itseni uneen, kun puolisoni puhelin oli kiinni tai hän ei vastannut puheluihin eikä viesteihin. Yhtä monesti puolisoni tuli kotiin törkeässä humalassa ja käyttäytyi uhkaavasti. Sitten erään kerran jokin napsahti.

Kyseessä oli viikonloppu, kello oli yöllä lähempänä neljää ja puolisoni tuli kotiin humalassa. Hän repi minut sängystä ylös, alkoi huutaa, että minä olen huora, joka on jakanut persettään kylillä ja lopulta otti käsivarren kuristusotteeseen takaapäin. Minulle jäi vain mahdollisuus yrittää purra, raapia ja potkia, jotta hänen otteensa hellittäisi. Näiden itsesuojeluvaiston esiin ajamien toimien seurauksena puolisoni hellitti otettaan, voidakseen lyödä minua. Sen verran hyvin hän asiansa tiesi, ettei lyönyt kasvoihin, eikä mihinkään sellaiseen kohtaan, joka normaalitilanteessa näkyisi.

Mustelmia, ruhjeita ja menetetty itsetunto. Pahoinvointi siitä, mitä tapahtui. Puolisoni sammui sänkyyn, minä käperryin kahden istuttavalle sohvalle ja itkin. Jossain vaiheessa nukahdin siihen ja heräsin aamulla kankeana huonosti nukutun yön jälkeen. Puolisoni nukkui X-asennossa parisängyssämme. Minua oksetti.

6. näytös

2006-09-15T09:59:00.000+03:00

Ensimmäisen riidan jälkeen elämä asettui tasaiseen arkeen. Molemmat tekivät omia töitään, puolisoni työpaikalla ja minä opiskellen. Puolisoni vähensi juomista joksikin aikaa, mutta muutos ei ollut sen pysyvämpi kuin on jää tuulilasissa. Pintaa ei tarvinnut raapaista kuin hieman ja sama käytös alkoi taas pyrkiä esiin. Toistuvasti kävimme keskustelua asiasta. Minä yritin kertoa puolisolleni, kuinka hänen käytöksensä tuntuu minusta pahalta. Puolisoni puolestaan huusi minulle naama punaisena, kuinka hänen asiansa eivät kuulu minulle. Hänen täytyi mielestään saada tehdä juuri niin kuin hän itse haluaa, kaikissa asioissa.

Suurin osa kommunikoinnista tuntui olevan huutamista. Niinpä minä hautasin oman huonon oloni ja annoin asioiden kehittyä omalla painollaan. Ehkäpä minä ajattelin, että puolisoni huomaisi sen, että minä yritän suhtautua asioihin aikuismaisesti. Luulin, että häntä kiinnostaisi, miksi minä en enää huomauttele hänen menemisistään ja tulemisistaan, vaan annan hänelle mahdollisuuden omaan elämään avioliiton sisällä. Toki minä asuin kaukana puolisostani ensimmäiset puoli vuotta avioliitosta, mutta se ei minusta oikeuttanut pitämään yhteistä kotiamme ryyppyluolana. Enkä minä tuolloin vielä edes tiennyt, että pahin on vasta tulossa. Minä en osannut aavistaakaan, mitä kaikkea tapahtui yhteisen kotimme katon alla, meidän aviovuoteessamme. Jos olisin tiennyt, millainen käytös oli puolisoni mielestä hänen omaa elämäänsä, en olisi koskaan naimisiin asti hänen kanssaan päätynyt.

Puolisoni halusi kuitenkin, että jätämme ehkäisyn ja annamme mahdollisuuden yhteisen lapsen syntymälle. Minä olin tietenkin iloinen asiasta. Perhe on minulle harvinaisen tärkeä ja suorastaan pyhä asia, joten halusin mahdollisten lasten syntyvän avioliittoon. Opiskeluni olivat loppusuoralla ja tuntui, että yhteiselämä alkaa tasaantua tiettyihin uomiinsa. Niinpä minä suostuin puolisoni ehdotukseen ja jätin ehkäisyn. Se oli virhe. Onneksi se virhe ei kuitenkaan kostautunut minulle liian kalliisti, viattoman lapsen muodossa.

II väliaika

2006-09-13T09:38:00.000+03:00

Anonyymi ihmetteli 5. näytöksen kommentissaan sitä, miten alkoholismi voi tulla yllätyksenä ja kuinka voi olla tuntematta puolisoaan siinä vaiheessa, kun menee naimisiin. Olen puhunut monien sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat olleet naimisissa kauan. Miltei jokainen on jossain vaiheessa sanonut, ettei hän oikeastaan vieläkään tunne puolisoaan kunnolla. Eikä kyse ole siitä, että heitä vaivaisi dementia tai muu vastaava sairaus. Harva ihminen tuntee kunnolla edes itseään saati sitten ketään toista.

Oman ex-puolisoni kohdalla tilanne on hieman toisenlainen. Kyseinen ihminen kärsii narsistisesta häiriöstä. Hän pyrkii vain omaan hyötyynsä ja tyydytykseensä suhteen kaikilla osa-alueilla. Kyseiselle ihmiselle on tärkeää saada kumppaninsa omanarvontunto mahdollisimman alas, jotta hän voi hallita suhdetta oman mielensä mukaan. Tämä tietenkään ei ala välittömästi suhteen alkaessa, vaan narsisti käyttää ensin miellyttävyyttä ja ystävällisyyttä verhonaan.

Narsisteista on paljonkin tutkimusmateriaalia erilaisissa lähteissä. Tietoa löytyy sekä internetistä että kirjoista että muista julkaisuista. Näissä kaikissa todetaan, että narsistissa on kuin kaksi ihmistä, jotka vuorottelevat. Ensin miellyttävä ja mukava, myöhemmin pelkän oman hyödyn tavoittelija, joka ei keinoja kaihda.

Parisuhteeseen liittyy aina riski siitä, että miltei vieraan ihmisen kanssa jakaa elämänsä. Parisuhde on ikuista opettelua ja tasapainon hakemista. Siinä on sen suola.

5. näytös

2006-09-06T10:15:00.000+03:00

Häiden jälkeen olin onnellinen. Kuinka maailma voikaan hymyillä ihmiselle, joka on täynnä rakkautta toiseen ihmiseen. Kuinka erilaiselta kaikki voikaan näyttää.

Karu arki astui kuvaan kuukauden päästä häistä. Ensimmäinen riita siitä, kuinka paljon alkoholia puolisoni käyttää. Kohtuulliseen käyttöön ei mielestäni kuulu jokaisen viikonlopun mittainen umpitunneli, joka päättyy aikaisintaan sunnuntaina. Toisinaan se tunneli venyi viikollekin maanantairokuliin tai alkoi jo keskiviikkoiltana ja jatkui siitä eteenpäin.

Minä ihmettelin, kuinka puolisoni saattoi pitää työpaikkansa, vaikka hän joi paljon ja jatkuvasti vietti rokulipäiviään. Ehkä syynä oli se, että hänen työalansa ja työnantajansa oli tottunut siihen. Rakennusalalla perinteisesti on ollut niin kutsuttuja tuurijuoppoja ja tapajuoppoja. Monet työntekijät tekevät pari viikkoa töitä, saavat palkan ja katoavat pariksi viikoksi juomaan. Sen jälkeen työnantaja toivottaa heidät ystävällisesti tervetulleiksi takaisin.

Ensimmäinen riita päättyi uhkailuun. Puolisoni mielestä minä ajoin hänet juomaan huomauttamalla, että minun mielestäni hän voisi juoda hieman harvemmin tai ainakin vähemmän. Puolisoni sanoi opettavansa minulle, kuinka vaimon tulee käyttäytyä, vaikka sitten nyrkin voimalla.

4. näytös

2006-09-03T11:55:00.000+03:00

Minä opiskelin 4 vuotta korkeakoulussa, kaukana kihlatustani. Noina neljänä vuotena opiskelin itselleni sen ammatin, jonka töitä nykyään teen. Noina neljänä vuotena opin myös paljon elämästä ja ihmisistä. Siitä, miten raadollinen todellisuus voi toisinaan olla.

Opiskelut sujuivat ensimmäisenä vuonna erittäin hyvässä tahdissa, jopa hieman nopeammin kuin olisi ollut tarvettakaan. Elämä hymyili ja opiskelu tuntui mukavalta. Kihlatun kanssa rakennettiin parisuhdetta eteenpäin ja yhteistä kotia. Toinen vuosi sujui hieman rennommin. Kursseja kertyi vähemmän ja parisuhde tuntui välillä tökkivät enemmän ja välillä vähemmän. Kuitenkin päätimme keväällä 2003 ottaa ratkaisevan askeleen ja menimme naimisiin.

Häät olivat pienet ja yksinkertaiset, koska rahaa ei ollut, enkä minä halunnut suuria juhlia sen enempää kuin tuleva puolisonikaan. Vain muutamat ihmiset tiesivät asiasta etukäteen ja lopulta ne tulivatkin yllätyksenä suurimmalle osalle ihmisistä.

Hääpäivänä muistan ajatelleeni, että tämä on nyt minun elämäni. Tässä ja nyt minä otan puolisokseni sen ihmisen, jota rakastan enemmän kuin itseäni. Sen ihmisen, jonka puolesta olen valmis vaikkapa kuolemaan. Sen ihmisen, jonka kanssa vanhenen ja lopulta kuolen. Sen ihmisen, jonka haluan muistaa aamulla ensimmäisenä ja illalla viimeisenä.

Sen oikean ihmisen.

I väliaika

2006-09-01T15:15:00.000+03:00

Ne, jotka ovat tähän asti lukeneet näitä mietteitä, ovat varmaankin huomanneet, että alku oli hyvinkin proosallinen. Tämä on ollut tietoinen valinta. Mitä lähemmäs itseäni ja nykytilannettani pääsen sitä realistisemmiksi kuvaukset tulevat käymään. Nyt on aika pitää lyhyt tauko ja miettiä vaikkapa kahvin ääressä, miten asiat tuosta onnellisesta välistä eteenpäin jatkuivatkaan...

Lupaan jatkoa muutaman päivän sisällä...

3. näytös

2006-09-01T10:34:00.000+03:00

Lähdin opiskelemaan lukion jälkeen, kuten tapana on. Tosin pidettyäni ensin välivuoden, jonka aikana taivastelin maailmaa ja yritin saada selville, mitä haluaisin todellisuudessa tehdä. Ensimmäinen korkeakouluopiskelupaikkani sijaitsi alle tunnin ajomatkan päässä kotoani. Siellä eläessäni ja asuessani tutustuin tulevaan aviopuolisooni.

Kyseisen alan opiskelu ei kiinnostanut minua, mutta ihminen kiinnosti. Hänen vaikutuksestaan aloin jättäytyä enemmän pois opinnoistani ja tutustua häneen paremmin. Hän oli työtön tuolloin, joten tutustumiseen oli aikaa. Kevään tullen tämä ihminen kuitenkin palasi taas töihin. Minä harkitsin uudelleen, mitä alaa haluaisin opiskella ja laitoin hakupapereita ja kävin pääsykokeissa. Seurustelukumppanini tuki minua näissä päätöksissä ja aloimme etsiä yhteistä kotia.

Kesän alussa seurustelukumppanini haki pankista lainan ja osti meille yhteiseksi kodiksi idyllisen, pienen mummonmökin, jota hallitsi suuri leivinuuni. Se oli täydellinen koti. Pienen pintaremontin päätimme hoitaa itse, sillä tarvittavaa taitoa löytyi.

Tuon vuoden heinäkuussa menimme kihloihin. Elämä tuntui asettuvan uomiinsa, kun minä sain vastaanottaa opiskelupaikankin. Opiskelupaikkani tosin tarkoitti, että meille kihlatun kanssa tulisi yli 400 km:n välimatka. Kävimme monta keskustelua siitä, kestäisikö suhteemme tuon välimatkan. Omalta kohdaltani saatoin sanoa, ettei suhde siihen kaatuisi. Minä uskoin siihen, mitä meillä on.

Näillä ajatuksilla minä lähdin opiskelemaan, kihlatun jäädessä yhteiseen kotiimme tekemään omaa työtään.

Vähänpä minä tiesin asioiden todellisesta laidasta. Ja olisiko tietäminen muuttanut mitään? Tuskin...

2. näytös

2006-08-31T10:44:00.000+03:00

Minä opin jo nuorena, ettei tunteita kannata näyttää. Tunteiden osoittaminen oli heikoutta ja sitä ei kotonani hyväksytty. Minä opin vain vihaamaan. Opin olemaan aggressiivinen ja näyttämään ulospäin vain sen, mitä halusin. Sen seurauksena minä jouduin keskivertoa useammin tilanteisiin, joihin en olisi halunnut.

Huomasin teini-ikään ehtiessäni sen, että minua eivät kiinnostaneet viina ja pojat. Minusta tuli harrastusaktiivi. Tein kaikkeni, ettei minun tarvitsisi viettää vapaa-ajasta kotona kuin mahdollisimman pieni osa. Tästä syystä olin joka ilta harrastamassa ja haalin lisää vastuita koko ajan. Olin aktiivisesti mukana musiikin tekemisessä, esiintyvässä taiteessa ja urheilussa. Omassa lajissani pelasin, tuomaroin ja pidin pöytäkirjaa. Mitä tahansa, millä pääsin pois kotoani.

Minun teinikapinani oli äänetöntä ja huomaamatonta. Se oli vastareaktio sille, miten isäni toimi.

Jos ajatellaan, että ongelmaperheistä tulevat lapset putoavat koulumenestyksessä ja motivaatiossa pohjille, se ei aina pidä paikkaansa. Minun perhettäni voisi kuvata ongelmaperheeksi, mutta sekä minä että sisarukseni olemme molemmat käyneet koulumme kiitettävin arvosanoin. Toisella meistä on yliopistotutkinto ja toisella korkeakoulututkinto.

Henkiset ongelmat ovat kartoittamattomia.

1. näytös

2006-08-29T11:48:00.000+03:00

Joku voisi väittää, että lapsuuteni oli onnellinen. Minulla on vanhemmat, jotka eivät ole eronneet ja kotona on aina ollut tarpeeksi varallisuutta elämiseen. Ei luksukseen, mutta elämiseen. Joku toinen väittäisi, että minun lapsuuteni on ollut hiljainen perhehelvetti. Toista vanhempaani ahdisti viinapiru, joka toisinaan näyttäytyi lapselle vanhempansa kasvojen takaa.

Lapselle on ahdistavaa, jos hänen vanhempansa käyttää alkoholia hillittömästi. Vielä raskaampaa on tunnelma, joka kodissa vallitsee, kun samainen vanhempi tyrannisoi perhettä omilla humaltuneilla päähän pistoillaan. Tuo ahdistus seuraa minua vieläkin. Minä pelkään, että minusta tulee isäni kaltainen, juoppo.

Viinapiru on suomalaisen juomakulttuurin sivutuote. Jokainen varmasti osaa juoda viinaa niin, että maksa vinkuu armoa ja vuosisadan krapula kestää pitkälle seuraavaan viikkoon. Harva osaa ottaa muutaman paukun silloin tällöin ja todellakin jättää sen siihen. Suomalaiselle on kaksi vaihtoehtoa, korkki kiinni tai -mitäs korkilla tyhjässä pullossa tekee?

Tuosta peruslähtökohdasta, alkoholistiperheestä, minä ponnistan elämäni eteenpäin. Suomen mittakaavassa ei ole mitenkään tavatonta, että perheen vanhemmista toinen on riippuvainen alkoholista. Se on enemmän sääntö kuin poikkeus. Toisissa perheissä asiasta vain ei puhuta ja se vaikeneminen antaa enemmän aihetta huoleen kuin ongelman tunnustaminen.

Niin, meillähän asioista ei koskaan ole puhuttu niiden oikeilla nimillä.

Sanotaan, että puhuminen on hopeaa, mutta vaikeneminen kultaa. Sitä elämänohjetta vanhempani ovat soveltaneet kaikissa tilanteissa siten, että heidän lapsensa vaikuttavat ulospäin tasapainoisilta ja vastuullisilta. Sisäpiirin tieto on kuitenkin toisenlainen.

Toinen lapsista ei uskalla edes yrittää kehenkään sitoutumista. Hän pelkää, että kaikki ihmiset ovat samanlaisia kuin isänsä. Hän täyttää elämänsä kaikella toiminnalla, joten hänelle ei jää aikaa suhteisiin. Toinen taas olen minä, työn orja, joka pelkään tulevani isäni kaltaiseksi.

Tältä pohjalta minä olen ponnistava...

Back to basics

2006-08-28T08:41:00.000+03:00

Palataan takaisin alkuun. Alussa oli vain tarpeita, joiden tyydyttymisen piti tapahtua heti. Mitään muuta maailmaan ei mahtunut. Sitten tulin minä. Minä olen sinä tai hän tai kuka tahansa.

Kun minä tulin, alkoi maailma saada värejä ja muotoja. Ihmiset saivat kasvot ja kasvoihin liittyi tunteita, odotuksia ja lopulta nimiä. Vähitellen aloin muodostaa käsitteitä. Opin asioita noilta ympäröiviltä kasvoilta ja sain sanoja, joilla ilmaista itseäni. Myöhemmin opin, että sanoilla on valtava voima. Voima tuhota tai rakentaa.

Se oli alku.

Nyt minä olen tässä. Teidän edessänne nähtävänä ja kuultavana. Joku sanoisi, että olen tuomiolla, mutta minusta ei siltä tunnu. Minä vain olen tässä.

Miten paljon ihminen voi kokea muutamissa vuosissa? Miten paljon häntä voidaan piinata ja alistaa ennen kuin hän ottaa oikeuden omiin käsiinsä? Milloin ihminen antaa periksi ja luovuttaa? Missä väkivalta, alkoholi ja huoleton pettäminen loppuvat ja rakkaus alkaa?

Minä en tiedä vastauksia mihinkään. Minä kerron vain omia kokemuksiani. Ne kokemukset voivat olla yhtä lailla sinun, hänen tai kenen tahansa. Älä soimaa minua siitä, mitä olen taakseni jättänyt.